Sunnuntaita.

On ollut kummallinen viikonloppu. Olen ollut yllättävän sosiaalinen olematta oikeastaan sosiaalinen. Mitäh?

No olen lyöttäytynyt ja etsiytynyt toisten ihmisten pariin, mutta oikeastaan vain harrastanut small talkia. Onko se sosiaalisuutta? Kai se on. Mutta itse tunnen olevani oikeasti sosiaalinen vain silloin, kun oikeasti keskustelen jostain merkityksellisestä. Tai vietän aikaa meerkityksellisten ihmisten kanssa. Messumyyjien kanssa rupattelua ei nyt oikein voi mieltää keskusteluksi. Mutta ei se mitään. Huomenna on taas aikaa jäädä kotiin lapsen kanssa ja olla näkemättä ketään. Mukavaa oikeastaan. Taidan olla pohjimmiltani erakko, vaikka kaipaankin aika ajoin muiden ihmisten seuraa. Useimmiten oma perhe riittää. Ja joskus sekin on liikaa.

Yhteistä hyvää

Tiedättekö mitä tein tänä viikonloppuna? Osallistuin SPR:n ystäväkurssille! On mukavaa huomata, että löytyy vielä ihmisiä, jotka ovat valmiita lahjoittamaan omaa aikaansa ja näkemään vaivaa toisen ihmisen takia. Ja ihan ilman palkkiota!

Lisäksi vietin perjantain leipoen kakkuja partiolaisten joulumyyjäisiä varten. Siinä toinen hieno järjestö, jonka toimintaa vapaaehtoiset pyörittävät. Ja mikä mahtava harrastus lapsille! Partiossa opitaan erätaitoja, toimitaan yhdessä monenlaisten ihmisten kanssa ja kisaillaan hyvässä hengessä. Joskus tuntuu, että jo pieniltä lapsilta vaaditaan kilpailua paremmuudesta verenmaku suussa. Tässä maailmassa ehtii kyllä sitä maistamaan myöhemminkin. On ihanaa, että vielä jossain lapset saavat olla reilusti lapsia.

Nyt lopetan tämän vouhotuksen ja alan nakkisopan lämmitykseen. 

Nuorista ja nuoruudesta

Tämän aamun ajatukset pyörivät tenttikirjan ansiosta nuoruudessa. Ihmettelen aina suuresti, kun joku kertoo yläaste aikojensa olleen mukavaa. No joo... ehkä hetkittäin. Mutta olihan se sellaista rauhatonta kohkaamista, päivät täynnä nahistelua ja esittämistä. Siinä sivussa olisi sitten pitänyt vielä jotenkin hallita omaa muuttuvaa minäkuvaansa. Tänks, but no tänks! Onneksi ne ajat ovat takanapäin. 

Lukiossa meno olikin jo sitten toisenlaista. Kaveripiiri vaihtui totaalisesti viisaasti tehdyn luokkavalinnan jälkeen. Löysin viimeinkin Ystävän. Kyllä, isolla Y:llä. Sai olla täysillä oma itsensä, ilman vierestä kuuluvaa tuhahtelua ja hymähtelyä. Oi autuutta!

Eniteen toivonkin kaikille nuorille uskallusta tehdä itsenäisiä valintoja ryhmäpaineesta huolimatta. Lisäksi toivon jokaisen löytävän edes sen yhden ihmissuhteen, jossa saatte olla täysin omia itsejänne. Vasta silloin kun sen löytää, tajuaa miten merkittävästä asiasta on kysymys. 

Tänään soi levysoittimessa blues ja mieli on haikea, mutta onnellinen.

"Lauantai-iltana ravintolaan oli tarkoitus lähteä juhlimaan..."

...ottaa muutama olut vaan ja tulla kotiin nukkumaan."

No olisikin ollut. Sen sijaan, että tämä olisi kuvaus tämän hetkisistä suunnitelmistani, tämä on ainoastaan korvamato!!!, joka on jatkanut rämpytystään pääni sisällä jo kolmatta tuntia. ÄÄÄHHH!!!

Ei sillä, että minulla olisi mitään Mambaa vastaan, antaa poikien rämpytellä. (Tero Vaaran vaarallisia mielipiteitä kohtaan ehkä antipatioita löytyy sitten enemmänkin...)

Mieluummin kyllä kuuntelisin korvieni välissä, jotain mieluisampaa matskua. Esimerkiksi joku pitkätukkainen, kajalia käyttävä elämää nähnyt Etelä-Afrikkalaismuusikko saisi aivan vapaasti huokailla korvaani rakkaudesta ja elämäntuskasta. (toim. huom. Mieluummin tietenkin korvan ulkopuolelta kuin sisä, mutta menköön nyt todennäköisyyksien ollessa kumminkin huomattavasti vahvemmat ensimmäistä vaihtoehtoa kohtaan.)

Mamban lisäksi kuuntelen tällä hetkellä pesukoneen linkousääntä, joka ei myöskään ole mairittelevimmasta päästä. Tämä nyt ihan joutavana anekdoottina tähän loppuun.

Käpy?

Tiedättekö milloin tajusin olevani vanha? Tai no en nyt ehkä käyttäisi sanaa vanha, vaan pikemminkin ilmaisua "ei enää nuori". Tajusin sen eräillä festareilla, joilla olin vapaaehtoisena töyskentelemässä (obs! Kirjoitusasu ei ole vierhe, olen tällä hetkellä allerginen töinteolle). Oli ilta ennen varsinaisten festareiden alkamista ja pitkän päivän jälkeen oli nautittu muutama olunen uusien ystävien kanssa. No jokuhan sai tottakai kuningasidean pullonpyörityksestä ja erään totuus-session aikana se iski. Joku kysyi pullon suun kohteeksi joutuneelta pojalta moneenko ihmiseen olet ihastunut näiden kahden päivän aikana. Hän vastasi kolmeen. Menin hiljaiseksi. Kolmeen? Gulps. Montaako miehenpuolikasta minä olin ehtinyt katsella sillä silmällä? Karu totuus: en ainoaakaan! Järkyttävää! En keksinyt tälle muuta selitystä kuin kammottavan termin aikuistuminen. Minusta oli tullut käpy.